Tässäpä vähän taustoja tilanteestani, eli siis olen muutama kuukausi sitten eronnut 3 vuotta kestäneestä suhteesta. Ja kaikkien muiden pienten juttujen lisäksi isoin syy eroamiseen oli se ettei mies hyväksynyt minua sellaisena kuin olen. Tai siis olin. Nythän olen jo hieman laihempi.

Tarkoituksenani on laihtua tosi paljon vain siksi, että entinen mieheni ajattelisi että voi helvetti minkä teki kun laski irti noin kauniista naisesta. Siis pelkästä kostonhalusta.

Mieheni ei sanonut suoraan sitä kuin pari kertaa että olen lihava. Mulla on aivan pienestä pitäen ollut järkyttävä kompleksi vartalostani ja miten lihava olen. Silloin kun tavattiin, ajattelin että ihanaa kun joku hyväksyy minut tälläisenaan, "älyttömän" isona, olenhan kokoa 40. Pikkuhiljaa aloin hyväksyä itseni ja aloin pitää itseäni normaalin kokoisena... Mutta ensimmäisen kerran tuli isku päähän kun vihdoin ja viimein olin uskaltautunut hänen kanssaan yleiselle uimarannalle ja olin uskaltanut laittaa bikinit päälle (tosin oli myös aurinkolasit jottei kukaan tunnistaisi). Ihmettelin miksi mieheni oli niiiin vaivautuneen oloinen. Illalla kysyin sytä käytökseen ja hän sanoi "sä olet tainnut lihoa". Eli toisin sanoen hän häpesi minua siellä silmänsä päästä.

Siitä se sitten alkoi, paino jojoili muutamien kilojen säteellä, mutten ikinä laihtunut sen enempää mutta entiseni muisti kyllä mainita iloissaan jos näytin jotenkin pienemmältä.
Aloin sairaalloisesti vahtimaan että jos istuttin vierekkäin niin pidin aina käden hieman irti vartalostani jottei se löllöttäisi lihavan näköisenä kylkeäni vasten. Istuessani en voinut ikinä pitää jalkojani vierekkäin vaan ne piti olla ristissä ja laihemman näköinen jalka puolisoani päin. Ynnä muuta ynnä muuta. Kerroin tästä pakkomielteestäni hänelle mutta hän vain nauroi. Ilmeisesti yritykseni näyttää laihemmalta tuotti tulosta.

Viimeisenä seurusteluvuonna ei harrastettu seksiä ollenkaan. Sanoin että en voi koska näytän vielä lihavemmalta makuullaan sängyssä mitä olen. Hän vain nauroi että antaa mennä nyt. Jankkasin hänelle että en voi ennenkuin ollaan puhuttu tämä asia selväksi ja uskallan olla oma itseni. Hän ei halunnut jutella vaan sanoi että omapa on vikani, hän ei voi tehdä asialle mitään.

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, muuten elämämme oli normaalia ja välillä ihan kivaakin, kunhan vaan en valittanut tästä että  miksei voida puhua jotta mullakin ois hyvä olla. Jatkoin vaan sitä sairaalloista hommaa että toivottavasti mun jalka ei näytä lihavalta hänelle päin ynnä muuta.

Jälkeenpäin ajatellen olisi vaan pitänyt irrottautua toisesta aiemmin. Kun nyt ajattelee noita aikoja niin pelkkä miettiminen ahistaa.......

Nyt minua ei ole ahistanut tippaakaan, olen vain iloinen että vihdoin päästin hänestä irti. Heti melkein menin sänkyyn netissä tapaamani miehen kanssa, ehkäpä vain kokeillakseni haluaako joku minut oikeasti tällaisena kuin olen. Ja HÄN HALUSI. Ja halusi niin paljon että taas ensi viikolla hän tulee luokseni. Hän etsii varmaankin vain säännöllistä sänkyseuraa mutta tuopa ei haittaa koska olen itsekin sillä asialla.

MUTTA SIIS: Olen aloittanut juuri rankan laihkarin, ja tarkoituksenani on mennä muutaman kuukauden päästä hänen vakiopaikkaansa niin pirun hyvännäköisenä ja ihan vaan kostaakseni kaiken. Tiedä häntä onko tuo nyt niin hyvä kostokeino mutta itseäni ainakin tyydyttää ajatus mennä laihana ja kauniina hänen eteensä pyörimään hänestä kuitenkaan paskaakaan piittaamatta. Kaikista ihaninta on se että hän on vieläkin meidän erosta aika hajalla, mutta minäpä en :) ja toivon mukaan olen jo löytänyt tuohon mennessä sairaan hyvännäköisen miehen itselleni jotta hänellä olisi vain kahta kauheampi mieli.

Olen pari viikkoa elänyt näkkileivällä, energiajuomalla ja tonnikalalla. Vielä on tekemistä...


HUOMISEEN, Elizah